Viime viikonloppuna oli ystävämme Annan morsiuskutsut. Kyseessä on periamerikkalainen perinne, mutta Anna oli uudistanut sitä niin luovasti, ettei tilaisuudella ollut juuri mitään tekemistä perinteisten morsiuskutsujen kanssa.
Yleensä morsiuskutsuissa kuulemma istutaan ringissä ja katsotaan, kun morsian avaa vieraiden tuomia lahjoja.
”Tuskin kukaan tykkää morsiuskutsuista. Ihmiset vain kokevat, että kaikilla on oikeus saada sellaiset, kun muutkin ovat saaneet”, Anna totesi aivan suoraan, kun puhuimme asiasta.
Moni tuntuu kokevan samoin. Ainakin Annan amerikkalaiset ystävät vaikuttivat hyvin ilahtuneilta siitä, että tällä kertaa kutsut olivat aivan erilaiset.
Morsiamen lahjomisen sijaan annoimme lahjoja hyväntekeväisyyteen, ja itse juhlat olivat hyväntekeväisyystempaus, jossa lahjoitimme tavaroiden lisäksi aikaamme.
Kohteeksi oli valikoitunut Cradles to Crayons -järjestö, joka auttaa kodittomien ja muiden äärimmäisessä köyhyydessä elävien perheiden lapsia kotiosavaltiossamme Massachusettsissa. Koostimme lahjoituksina saaduista vaatteista asukokonaisuuksia eri-ikäisille lapsille.
Lopuksi söimme järjestön tiloissa kaasojen hankkiman lounaan.
Sekä järjestössä että seurueessamme kaikki ihastelivat ääneen Annan luovaa ideaa. Morsiuskutsujen muuttaminen hyväntekeväisyystempaukseksi oli kaikille ennenkuulumaton ajatus
Se oli minusta yllättävää, sillä hyväntekeväisyys kuuluu kiinteästi amerikkalaiseen kulttuuriin, ja esimerkiksi työporukat käyvät usein yhdessä lahjoittamassa aikaansa Cradles to Crayonsille ja muille vapaaehtoisryhmien varassa toimiville järjestöille.
Toisaalta se on kuitenkin ymmärrettävää. Vaaditaan aikamoista laatikon ulkopuolelta ajattelua, että keksii tehdä hääperinteeseen niin ison muutoksen kuin Anna teki.
Perinteitä tulee usein noudatettua sellaisenaan, koska niihin on kasvanut pienestä pitäen, eikä niitä tule helposti edes ajatelleeksi kyseenalaistaa.
Morsiuskutsut tuntuvat kuitenkin todella aikansa eläneeltä perinteeltä. Kuten Anna totesi, on outoa, että saman tilaisuuden johdosta pitäisi antaa kaksi lahjaa.
Morsiuskutsut sopisivat mielestäni todella hyvin sellaiseen kulttuuriin, jossa nainen ei omista elämänsä aikana mitään muuta kuin kapionsa, ja hän muuttaa naimisiin mennessään kauas lapsuudenperheestään uuden sukunsa hoteisiin.
Siinä tilanteessa olisi luonnollista ja varmasti myös tarpeellista kerääntyä naisporukalla varmistamaan, että morsian saa uuteen elämäänsä mukaan kaiken tarvittavan. Jokaista lahjaa tutkailtaisiin yhdessä huolella, ja samalla työstettäisiin surua edessä olevasta vääjäämättömästä erosta.
Nyky-Amerikassa perinteisille morsiuskutsuille on hyvin vaikea nähdä vastaavanlaista tarvetta. Luin juuri Washington Postista, että amerikkalaiset nuoret kokevat olevansa valmiita avioliittoon vasta, kun heillä on korkeakoulututkinto, vakituinen työ, omistusasunto, säästöjä sekä kokemusta aiemmista parisuhteista ja avoliitosta tulevan aviopuolison kanssa.
Jos morsiamella on jo kaikki tuo, hänellä luulisi olevan aika hyvät materiaaliset edellytykset menestyksekkääseen avioliittoon ilman morsiuskutsujakin.
Amerikkaa ymmärtämässä 