Maanantaina oli taas yhden amerikkalaisen juhlapyhän aika: kotiosavaltiossamme Massachusettsissa vietettiin Patriots’ Daytä eli Isänmaanystävien päivää.
Päivän tarkoitus on muistaa Yhdysvaltojen vapaussodan kahta ensimmäistä taistelua, jotka käytiin tässä lähellä Lexingtonissa ja Concordissa. Historian elävöittämisen harrastajat esittävät sen kunniaksi yleisölle taistelupäivien tapahtumia.
Lisäksi on tietysti paraateja, sillä amerikkalaiset rakastavat paraateja.
Välillä amerikkalaisten into käyttää isänmaallisuuteen viittaavia sanoja on hyvin hämmentävää: Patriots’ Daytä ei pidä sotkea syksyllä vietettävään Patriot Day -juhlapyhään, jossa kunnioitetaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen uhrien muistoa.
Kaiken huipuksi Mainen osavaltiossa vietetään vielä hieman erinimistä juhlaa Patriot’s Daytä – joka on on sama asia kuin Massachusettsin Patriots’ Day.
Koska olen päättänyt tutustua amerikkalaisuuteen mahdollisimman monelta eri kantilta täällä asuessani, halusin tietystikin viettää Isänmaanystävän päivää jollain tavoin.
Lexington on vain vartin ajomatkan päässä kotoamme, Concord vähän kauempana. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ollut autoa käytössäni, sillä Samulin työnantaja ei ole niin isänmaallinen, että antaisi tätä pyhää työntekijöilleen vapaaksi.
Lexingtonissa olisi alkanut taistelunäytelmä puoli kuudelta aamulla, mutta niin isänmaalliseksi en itseäni tuntenut. Concordissa olisi ollut Isänmaanystävien päivän suurparaati puoli yhdeksältä, mutta olisin joutunut lähtemään kotoa seitsemän aikoihin ehtiäkseni sinne, ja sekin tuntui turhan aikaiselta.
Selasin iltapäivän ohjelmanumeroita, ja löysinkin jotain kiinnostavaa, johon voisin osallistua ilman aikaista herätystä tai pitkää matkantekoa: Yhdeltä iltapäivällä Lexingtonissa näyteltäisiin vapaussodan historiaan olennaisesti kuuluva lyhyt kohtaus, jossa isänmaanystävä Paul Revere ratsastaa kaupunkiin varoittamaan isänmaallisia joukkoja brittisotilaiden hyökkäysaikeista. Kahdelta alkaisi paraati.
Paul Reveren ratsastuskohtaus vastasi odotuksiani: historianelävöittäjä syöksyi hevosellaan kaupunkiin täyttä vauhtia ja kertoi tärkeän viestinsä Lexington Minutemen -joukoille, jotka olivat odottamassa häntä.
Kohtaus ei monta minuuttia kestänyt, mutta koska en ole suuri sotahistoriaintoilija, se riitti minulle vallan hyvin.
Paraati oli kuitenkin pettymys. Concordin paraati oli varmasti ollut hienompi ja suureellisempi, mutta Lexingtonin versio oli hyvin suppea ja kotikutoisen oloinen.
Paraatissa ajoi useita vanhuksia golfkärryillä. Lions Clubin kärry oli paraatin kenties vaikuttavin näky.
Yhtä kaikki oli hauskaa nähdä historiallisiin asuihin pukeutuneita amerikkalaisia juhlimassa isänmaallisuuttaan.
Myös paikalliset kiinalais- ja intialaisyhteisöt marssivat paraatissa, mikä oli hieno ele monikulttuurisuuden puolesta, vaikka he vaikuttivatkin nykyaikaisissa vaatteissaan olevan jotenkin väärässä paikassa 1700-luvun vetimiin sonnustautuneiden historianelävöittäjien seassa.
Paraatia katsomassa oli lähinnä lapsiperheitä ja vanhuksia, sillä vain heillä oli vapaata keskellä päivää. Arvelin heidän olevan paikallisia.
Mikäli Isänmaanystävän päivä houkuttelee Bostonin seudulle turisteja kauempaa, he varmaankin ovat valmiita heräämään aikaisin nähdäkseen aamuvarhain käytävät taistelut ja Concordin suurparaatin.
Vaikka itse paraati ei ollut kaksinen, kokemus oli kokonaisuudessaan hauska. Maanantaiksi osui kevään tähän mennessä lämpimin päivä, ja oli ihanaa olla ulkona kesämekossa. Oli myös hauskaa heilutella pientä Amerikan lippua yhdessä muun hyväntuulisen juhlakansan kanssa.
Omaa kolmikolkkahattua en sentään ostanut, vaikka sellaista sovitinkin- ja säikäytin se päässä ottamallani kuvalla Samulin luulemaan, että olin kartuttanut Murmelipäivästä alkanutta hattukokoelmaani.
Amerikkaa ymmärtämässä 