Onnenhetkiä

Kaksi viime viikkoani Suomessa ovat olleet täynnä tärkeitä ihmisiä ja ihanaa kesätekemistä. Viime viikolla sain käytyä sekä Suomenlinnan kesäteatterissa että Kesäkino Engelissä, joihin olin halunnut jo vuosia, mutta en ollut saanut aikaiseksi lähteä. Viikon huipensi perinteinen mökkiviikonloppu kouluaikaisten ystävien kanssa.

Lähestyvä muutto patistaa tekemään nyt kaiken sellaisen, mikä aiemmin on jäänyt tekemättä siksi, että sen voisi tehdä koska vain. Toistaiseksi se on tuntunut hienolta. Päivät ovat olleet täynnä onnenhetkiä.

Suomenlinnan lautalla matkalla kotiin kesäteatterista. Sade on juuri alkamassa ja ilta hämärtymässä, valo on erikoinen ja Helsinki kaunis.

Annamari Sipilä pakinoi eilen Helsingin Sanomissa mustan huumorin sävyttämään tyyliinsä ulkosuomalaisen Suomen-lomailusta ja kuvaili, miten ulkosuomalainen tapaa maanisessa tahdissa hirveän määrän ihmisiä, suorittaa kaikki asiaan kuuluvat keskustelut eikä enää illalla muista, keitä on nähnyt.

En samaistunut lainkaan. Minusta tuntuu ennemminkin, että ajan viettäminen Suomessa asuvien rakkaiden ihmisten kanssa on muuttunut vielä astetta merkityksellisemmäksi siksi, että tiedän asuvani kohta heistä kaukana. Tunnen entistäkin syvemmin onnea kaikesta siitä, mistä täällä pidän.

Ehkä kokemukseni on erilainen siksi, että Sipilä on asunut ulkomailla pitkiä aikoja, kun taas minä vasta aloittelen elämää Suomen ulkopuolella. Tai sitten olemme vain tässä asiassa erilaisia.

Jännitin etukäteen, voisinko nauttia Suomessa olosta niin paljon, etten enää haluaisikaan muuttaa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole ollut merkkiäkään. Päinvastoin olen ollut lähdöstä nyt vielä innostuneempi kuin ennen heinäkuun lomaani Bostonissa. Muutto tuntuu nyt paljon todellisemmalta, kun pääsin jo uuden elämän alkuun lomani aikana.

Olen töissä vielä kolme viikkoa ja Suomessa kokonaisuudessaan neljä ja puoli. Aika menee varmasti todella nopeasti, mutta olen varma, että siihen mahtuu vielä monta mieleenpainuvaa hetkeä.

Itse suunniteltu halloumi-munakoisohampurilainenmökillä ystävien kanssa grillattuna ja mökkiterassilla nautittuna.

Menolippu

Ostin elämäni ensimmäisen menolipun. Sellaisen oikean, jolla lennetään pois kotikaupungista tietämättä paluupäivää.

Yhdensuuntaisia lentoja olen ostanut monesti ennenkin, mutta ne ovat olleet osa laajoja kiertomatkoja, joiden aikana olen liikkunut monella eri kulkuneuvolla. En ole koskaan matkustanut ulkomaille tietämättä, milloin palaan.

Menolipun symbolinen merkitys on minulle iso, vaikka käytännössä asialla ei ole suurta merkitystä. Tiedän voivani palata koska hyvänsä.

Rahankaan puolesta menolipun hankkiminen ei ole iso asia, sillä yhdensuuntaisia lentoja Helsingistä Bostoniin tai takaisin saa suunnilleen puolella meno-paluulipun hinnasta.

Silti menolipulla matkustaminen tuntuu paljon enemmän uuteen paikkaan muuttamiselta kuin edestakaisin kulkeminen.

Menolippuni on joulukuun lopulle. Kun muutan syyskuussa Bostoniin, minulla on vielä tiedossa, koska seuraavan kerran palaan Suomeen. Olen Amerikassa kolme kuukautta ja tulen sitten pariksi viikoksi jouluvierailulle perhettäni ja ystäviäni tapaamaan.

Olen iloinen siitä, että olen voinut totutella uuteen elämääni asteittain. Ensimmäisen kerran olin Bostonissa reilut kaksi viikkoa. Silloin haaveilin muutosta, mutta mikään ei ollut vielä varmaa. Toisen kerran viivyin reilun kuukauden ja pidin jo Bostonia uutena kotikaupunkinani, koska tiesin varmasti muuttavani syksyllä.

Kolmas kerta on jo muutto siinä mielessä, että jään pois töistä ja annan asuntoni vuokralle. Kun tulen jouluksi Suomeen, minulla ei enää ole täällä omaa kotia.

Neljänteen lentooni mennessä olen toivottavasti jo niin hyvin kotiutunut uuteen elämääni, ettei menolipulla Suomesta poistuminen enää tunnu missään.

Lento Helsingistä Bostoniin Reykjavikin kautta kulkee kuvankauniin Grönlannin yli. Kuva viime lennoltani kesäkuun lopulta.

Ammatti, joka avaa ja sulkee ovia

Olemme Samulin kanssa onnekkaita, kun minulla oli mahdollisuus saada Yhdysvaltoihin viisumi ammattini vuoksi. Jos en sattuisi olemaan toimittaja, ainoa mahdollisuutemme muuttaa yhteen saattaisi olla se, että Samuli palaisi Suomeen.

Yhdysvaltojen silmissä olennaista on se, että tienaan elantoni myymällä työni tuloksia Suomeen. En siis vie työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Lisäksi sananvapautta äänekkäästi puolustavalle maalle on tietenkin tärkeää osoittaa, että ulkomaisten tiedotusvälineiden edustajat ovat maahan tervetulleita.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että toimittajan ammatti voisi helpottaa viisumin saamista. Yleensä siitä on vain haittaa.

Kun hain viime syksynä turistiviisumia Intiaan, sain kuulla, etten ammattini vuoksi voisi saada sellaista. Jouduin hakemaan tuplahintaista journalistiviisumia, vaikka kyse oli lomamatkasta ja tarkoitukseni oli olla maassa vain muutama päivä osana laajempaa Aasian-kierrosta.

Minun piti kirjoittaa hakemukseni liitteeksi käsin kirje, jossa vakuutin, etten tekisi matkani aikana töitä. Sen kerrottiin helpottavan journalistiviisumin saamista.

Kun lopulta sain viisumini, siihen oli kirjoitettu mykistävä teksti: ”Visa type: Journalist. For tourism only. Change of purpose not allowed.” (Viisumityyppi: Toimittaja. Vain turismia varten. Matkan tarkoitusta ei saa muuttaa.)

Tuplamaksu oli siis rangaistus ammatistani.

Tiedän kollegoita, jotka ovat valehdelleet ammatistaan viisumihakemuksissa päästäkseen lomalle maihin, joissa vapaata tiedonvälitystä ei katsota hyvällä.

Siksi oli todella iloinen yllätys, että toimittajan ammatista oli viisumin saamisessa kerrankin hyötyä – ja vieläpä juuri nyt, kun asialla oli aivan erityisen paljon merkitystä.

Visa type: Journalist. For tourism only. Change of purpose not allowed.

Heimitäkuuluu eli miten olla muovisen kohtelias

Kävin äsken Suomen-kotini lähiruokakaupassa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut kysellä kassalta kuulumisia.

Amerikassa olen opetellut aloittamaan jokaisen kasvokkaisen kohtaamisen ventovieraan kanssa sanomalla heimitäkuuluu. Minulle on tärkeää ladella koko litania samaan hengenvetoon, sillä jos erehdyn pitämään pienenkin tauon hein jälkeen, ehdin tulla tietoiseksi siitä, miten paljon amerikkalainen tervehtimiskulttuuri minua ärsyttää.

Marylou’s-ketjun kahviloissa kaikki on pinkkiä parkkiruutuja myöten, mutta aivan erityisen pinkkiä on baristojen puhetyyli.

Suomalaisena olen tottunut siihen, että kuulumisten kyseleminen on merkityksellinen teko. Niitä kysellään itselle tärkeiltä ihmisiltä siitä syystä, että halutaan kuulla heidän iloistaan ja suruistaan. Kysymys on aito, ja siihen saa aidon vastauksen.

Tuntuu pahalta, kun itselle tärkeä ja merkityksellinen lause latistetaan tyhjäksi fraasiksi, rutiininomaiseksi kysymykseksi, johon ei välttämättä edes ole tarkoitus vastata. Mahdolliset vastaukset tuntuvat vielä pahemmalta, koska ne ovat sisäänrakennetusti muovisia.

Myös Espanjassa tervehtimiskulttuuri vaatii kuulumisten kyselemistä. Siellä asuessani minun oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa väittää kaiken olevan hyvin, jos elämässäni oli vaikeita asioita meneillään. Opin silloin vastaamaan kysymykseen ”Väsyttää. Mitä sinulle kuuluu?” Se ei taatusti ollut sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, mutta se oli riittävän pintapuolista mennäkseen ulkomaalaisen sanomana läpi.

Amerikassa en uskaltaisi edes kokeilla. Siellä olisi hirveä sosiaalinen kömmähdys jo se, jos unohtaisi hymyillä korvasta korvaan vakuuttaessaan, että kaikki on täydellisesti.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kuulumisista valehteleminen tunnu nyt läheskään yhtä vaikealta kuin kymmenen vuotta nuorempana Espanjassa. Toivottavasti se ei tarkoita, että olen vuosien varrella paatunut valehtelemiseen ja todellisten tunteitteni salaamiseen. Haluan mieluummin ajatella, että minun on nyt aikuisempana helpompaa hyväksyä ärsyttävätkin tavat vieraaseen kulttuuriin kuuluvina ja noudattaa niitä silloinkin, kun en niistä pidä.

Asiaa varmasti auttaa paljon sekin, miten onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani olen. Vaikka kaupan kassalla ollessa kuinka keljuttaisi jokin akuutti asia, olen samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, miten hyvin isot ja tärkeät asiat elämässäni juuri nyt ovat. Siksi en tunne valehtelevani, kun vakuutan voivani hyvin.

Suomessa arvostan silti suuresti sitä, että saan säästää kuulumisten kyselemisen tilanteisiin, joissa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan vastauksen.

Kuka saa määrittää, mistä olen kotoisin?

Rasismista bloggaava Koko Hubara kertoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että häneltä on lapsesta saakka kyselty, mistä hän on oikeasti kotoisin. Vantaalla syntynyttä Hubaraa ei hänen ihonvärinsä vuoksi uskota, kun hän kertoo synnyinpaikkansa.

Valitettavasti se ei yllätä.

Amerikassa vastaavaa tuskin tapahtusi. Kokemukseni on toki vielä hyvin rajallinen, mutta amerikkalaiset vaikuttavat paljon suomalaisia valmiimmilta antamaan jokaiselle vallan määritellä itse, mistä hän on kotoisin. Jo pitkään Amerikassa asuneen Samulin kokemus on samanlainen: toisen identiteetin kyseenalaistaminen ei kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin.

Minulta on kysytty muutaman kerran Bostonin ulkopuolella, mistä päin tulen. Kun olen kokeeksi sanonut tulevani Bostonista, kukaan ei ole vaikuttanut hämmästyneeltä tai väittänyt minulle vastaan. Vastaukseni on kelvannut sellaisenaan siitä huolimatta, että aksentistani kuulee heti, etten ole asunut Bostonissa kovin kauan.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Toista oli kun asuin Espanjassa. Espanjalaiset sanoivat päin naamaa ”Etkä tule”, kun sanoin tulevani Madridista.

Kyse ei ollut puhetavastani, sillä madridilaista aksenttiani on moni espanjalainen kehunut. Kuten Hubaran tapauksessakin, ihonvärini määritti sen, etteivät paikalliset hyväksyneet minua yhdeksi heikäläisistä.

Espanjalaisille olin ennen kaikkea blondi. Vaikka olin värjännyt hiukseni voimakkaan punaisiksi, miehet huutelivat perääni kadulla ”hei, blondi”, kun he samaa hiusväriä käyttävälle espanjattarelle olisivat huutaneet ”hei, punapää” tai ”hei, tumma”.

Lopulta kyllästyin ja värjäsin hiukseni kokonaan vaaleiksi. Tuntui helpommalta, kun oma käsitys omasta ulkonäöstä ei ollut ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten näkemyksen kanssa.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuivat.

Espanjan-kokemusteni jälkeen minuun teki vaikutuksen sen, miten valmiita tapaamani amerikkalaiset olivat hyväksymään väitteeni Bostonista tulemisesta.

Lisäksi huomiotani on kiinnittänyt se, miten harvoin minulta on ylipäänsä Amerikassa kysytty, mistä olen kotoisin. Bostonissa se on tullut puheeksi ainoastaan silloin, kun olen itse maininnut, että olen vasta muuttanut kaupunkiin. Kotikontujen ulkopuolella liikkuessani kotipaikkaani on kyselty vain, jos olen selvästi vaikuttanut turistilta.

Olen ollut siitä iloinen. Kysyjä voi ajatella olevansa kohteliaan kiinnostunut toisesta, mutta kysymys ”Mistä olet kotoisin?” pitää aina sisällään oletuksen ”Et ainakaan täältä”. Se viittaa siihen, että jokin toisessa on silmiinpistävän vierasta, toisenlaista, muualta tulevaa. Yhtä hyvin voisi sanoa ”Kiinnitin huomiota siihen, ettet taida olla täältä päin.” Siksi on parempi olla kysymättä.

Toivon, että me suomalaisetkin vielä opimme antamaan jokaiselle ihmiselle oikeuden määritellä itse oman identiteettinsä.

Töissä rentoutumassa

Palasin tänään töihin. Se tuntui paljon rentouttavammalta kuin tämänkesäinen lomani.

Töissä tiedän, mitä teen. Kun istun aamulla työpisteelleni, alan hoitaa tuttuja asioita hyväksi havaitussa järjestyksessä. Kun haluan soittaa johonkin, en joudu miettimään, miten puhelimeni toimii tai miten puhelun aluksi pitäisi esittäytyä. Kun työkaveri ehdottaa kolmea lounaspaikkaa, osaan heti sanoa, mihin niistä mieluiten tänään menisin.

Tuttuus tekee kaikesta hämmästyttävän helppoa.

En silti toivo, että voisin perua muuttoni ja jäädä. Juuri nyt on vain helpottavaa levähtää hetki kaiken uuden sulattelemisesta tekemällä tuttuja asioita tuttujen kasvojen ympäröimänä.

Yhtäkkiä olin taas oma itseni

Maanantaiaamuna herätessäni huomasin, että jokin oli muuttunut. Tunsin taas olevani oma itseni.

Se tuntui todella hyvältä.

Aiempina viikkoina täällä olin ollut kuin vieras ihminen itselleni. Sillä tavoin mieleni reagoi siihen, että aivan kaikki tässä uudessa elämäntilanteessa on minulle vierasta. Ei riitä, että minulla on eri kotimanner ja kotimaa kuin ennen. Aivan uutta on myös Samulin kanssa eläminen.

Hetkittäin olen kaivannut aivan valtavasti sitä, että saisin tänne edes yhden tutun asian.

Nyt sopeutuminen oli kuitenkin selvästi edennyt jonkin olennaisen askeleen. Minä olin taas sama kuin ennen.

Se oli juuri se tuttu asia, jota kaikkein eniten tarvitsin.

Kun oman pään sisällä tuntui taas tutulta, kaikki vieraus sen ulkopuolella oli heti paljon helpompi ottaa vastaan.

Olen todella kiitollinen siitä, että ehdin päästä sopeutumisessa tähän vaiheeseen ennen kuin palaan elokuuksi Suomeen. Olen vakuuttunut, että sen ansiosta minun on helpompi olla, kun syksyllä muutan tänne kokonaan.

Syksyllä on aivan varmasti edessä vielä paljon sopeutumista, kun en enää ole täällä lomalla. Silloin minulla on uuden kotipaikan ja uuden parisuhteen lisäksi aivan uudenlainen työ. Silloin joudun myös kohtaamaan Suomessa asuvista rakkaistani erossa olemisen aivan eri tavalla kuin nyt, kun eron on määrä kestää paljon pidemmän aikaa.

Herään varmasti vielä monena aamuna siihen, että pääni sisällä tuntuu asuvan joku vieras. Nyt kuitenkin sain nähdä, että jonain päivänä vieras katoaa ja saan tilalle tutun, rakkaan itseni. Tiesin toki järjellä, että niin tapahtuisi, mutta tunnetasolla on paljon helpompi luottaa sellaiseen, minkä on jo aiemmin kokenut.

Kun vierauden tunne syksyllä iskee, voin aina kuvitella mielessäni sen hetken, jolloin huomaankin olevani taas minä. Se tuntuu vielä paremmalta kuin yleensä, kun on ehtinyt olla itseään ikävä.

Auringon ottaminen takapihalla alkaa vähitellen tuntua kodilta. Nyt kun olen oma itseni, lukemani romaanikin tuntuu paljon paremmalta kuin se, jota viime viikolla eri mielentilassa luin.

Takapihan ”kotitoimistossani” voin tehdä töitä ensi kesänä ja ehkä tänä syksynäkin, jos sattuu tulemaan lämmin syksy. Pihalla olo muuttui heti paljon mukavammaksi, kun saimme hankittua kaksi pihatuolia.

Kerrankin jokin sujui helposti – ainakin melkein

Sain hankittua julkisen liikenteen matkakortin. Se onnistui melkein helposti.

Lähimetroasemamme Davis ja sen absurdi lehmäkoristeinen tuuliviiri. Vaikka Bostonin metroon viitataan virallisesti amerikkalaisella sanalla subway, sen symboli on T-kirjain, josta minulle tulee ensimmäisenä mieleen Lontoon metron lempinimi tube. Täällä metroa kutsutaan T-kylttien mukaan loogisesti ja yksinkertaisesti sanalla T. Minulle ei ole selvinnyt, mistä kylttien T-kirjain tulee.

Ensin etsin matkakorttipistettä metroasemilta. Käyttämilläni asemilla ei sellaista ollut, mutta kertalippuautomaateissa mainostettiin, että liikennelaitoksen nettikaupasta saisi valmiiksi ladatun Charlie Cardin.

Automaateissa voi ladata matkakorttia, mutta uusia kortteja niistä ei saa.

Menin siis nettikauppaan. Siellä minulle selvisi, että olin ymmärtänyt mainokset väärin. Verkossa sai kyllä ladattua kortilleen rahaa, mutta uusia kortteja sieltä ei voinut tilata.

Uusia kortteja saisi ilmeisesti vain palvelupisteestä, joita on koko Bostonin ja sen ympäryskuntien alueella yksi.

Palvelupiste oli helpossa paikassa: yhdellä isoista asemista, jotka ovat kotiamme lähimmän metrolinjan varrella. Kun lähestyin sitä, näin jo kaukaa kymmeniä ihmisiä istumassa ja seisomassa palvelupisteen lähettyvillä. Lähempänä näin, että palvelupisteen ovelle oli erikseen jono.

Jonossa oli vain muutamia ihmisiä. Ehkäpä näkemäni kymmenet ihmiset odottivat jotain aivan muuta. Toiveikkaana asetuin jonoon.

Olin todella iloinen siitä, että olin saanut täkäläisen puhelimen ennen matkakorttipisteelle tuloa. Kännykkänetistä on ehkä kaikkein eniten iloa silloin, kun jonottaa tai odottaa yksinään.

Kun jono eteni, tajusin, että sen päässä odotti vasta pääsy palvelupisteen ovesta sisään. Kukin pääsi vuorollaan sisään, jutteli ovella seisovan asiakaspalvelijan kanssa hetken ja siirtyi sitten näkemieni kymmenien ihmisten joukkoon odottamaan pääsyä palveluluukulle.

Yhden luukun periaate ei tosiaan vaikuta olevan amerikkalaisille tuttu käsite, kuten jo viisumihaastattelussa totesin.

Jatkoin silti jonottamista. En todellakaan aikonut maksaa jokaisesta metromatkastani 50:tä senttiä ylimääräistä vain siksi, ettei minulla ollut matkakorttia.

Davisin kehystetty tähtilippu. Samanlainen taitaa olla kaikilla asemilla.

Kun pääsin ovesta sisään, minua odotti iloinen yllätys: uuden matkakortin sai heti käteen ovella seisovalta asiakaspalvelijalta! Pyysin toista korttia Samulille ja sekin onnistui yhtä helposti.

Varoin nuolaisemasta ennen kuin tipahtaa. Seuraavaksi täytyisi varmaankin jonottaa luukulle antamaan henkilötietonsa, jotta kortti voitaisiin aktivoida käyttöön. Miten muuten liikennelaitos voisi varmistaa, ettei useampi ihminen käytä samaa kuukausilippua?

”Jos et halua jäädä jonottamaan, voit ladata korttisi automaatissa”, kortin ojentanut nainen opasti hymyillen.

Mysteeriksi jäi, miksi kaikki ne kymmenet ihmiset jonottivat siellä.

Kävelin pois kevyin askelin. Kerrankin jokin oli onnistunut helposti! Sitten aloin miettiä, miten monta vaihetta tähänkin oli tarvittu.

Käsitykseni helposta on tainnut muuttua aika dramaattisesti tänne tuloni jälkeen.

En ole vielä oppinut luottamaan siihen, hahmotanko oikein metron suunnat Inbound (sisäänpäin) ja Outbound (ulospäin). Onneksi niiden vieressä lukee aina myös pääteasemat, jotka minun on ollut helpompi oppia.

Vähän erilaista, osa kaksi: Ulko-ovi

Olen onnistunut ainakin kahdesti jättämään täällä ulko-oven yöksi auki. Se on ihmeellistä, sillä olen ovien sulkemisen suhteen turhankin tarkka. Käyn aivan liian usein tarkistamassa vielä kertaalleen, että ovi varmasti on kiinni.

Tämäkin ihmetyksen aihe selittyy sillä, että kaikki on täällä vähän erilaista.

Ensinnäkin lukko kääntyy päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa. Toisekseen ovi aukeaa eri suuntaan.

Jälkimmäiseen osasin varautua jo ennakkoon. Kun asuin Espanjassa, tutustuin arkkitehtipariskuntaan, joka ei tiennyt Suomesta juuri muuta kuin ovien aukeamissuunnan. Heille oli opetettu yliopistossa, että Suomi on hieno maa, koska siellä asuntojen ulko-ovet aukeavat paloturvallisuuden kannalta järkevästi ulospäin. Täällä Amerikassa kuten Espanjassakin ovet aukeavat sisäänpäin.

Lukon kääntymissuunta sen sijaan tuli täytenä yllätyksenä. Tuntuu todella kummalliselta lukita ovi ulkoapäin kiertämällä avainta myötäpäivään.

Sisältä päin ovi lukitaan kiertämällä lukon nappia vastapäivään ja avataan kiertämällä nappia myötäpäivään, kiertämällä kahvaa myöskin myötäpäivään ja vetämällä ovea itseen päin. Mikään näistä liikkeistä ei tule Suomen oveen tottuneelta lihasmuistista.

Ovi ei jäänyt yöksi auki siksi, että olisin unohtanut lukita sen. Se jäi auki siksi, että kävin tarkistamassa, että se varmasti oli lukossa.

Käänsin ensin lukkoa suomalaisen intuitioni mukaan – eli avasin lukossa olleen oven. Sitten koetin, että se varmasti oli kiinni – yrittämällä avata sitä ulospäin.

Hienosti meni.

Kirjastonhoitaja lähettää postikortin

Kirjastot ovat täällä usein vaikuttavan näköisiä rakennuksia. Jopa lähikirjastomme on koristeltu pylväin.

Kirjastonhoitaja tarjoutui lähettämään minulle postikortin. Ele oli ystävällinen mutta ei mitenkään henkilökohtainen. Hän olisi hoitanut asian standardoidulla postikorttilomakkeella.

Olin kävellyt sisään lähikirjastoon ja kysynyt, miten voisin saada kirjastokortin. Ensimmäiseksi kirjastonhoitaja kertoi, etten tarvitsisi korttia, jos haluaisin vain käyttää tietokonetta tai langatonta nettiyhteyttä. Kirjastokorttia tarvittaisiin vain, jos tahtoisin tehdä jotain niinkin harvinaista kuin lainata kirjoja.

Jos kuitenkin tarvitsin kirjastokortin, minun tulisi todistaa asuvani täällä. Todisteeksi kelpaisi ainoastaan kirjekuori tai postikortti, joka olisi postitettu minulle täkäläiseen osoitteeseen. Vuokrasopimus sen sijaan ei kävisi.

Kirjastonhoitaja ehdotti, että olin varmaankin tilannut verkosta jotain, mikä on toimitettu minulle kotiin. Sillä tavallahan ihmiset nykyään saavat kotiovelle toimitettavaa postia.

Selitin hämmentyneenä, että olemme poikaystäväni kanssa tilanneet kotiin tavaroita vain hänen nimissään. Sen sanominen ääneen ventovieraalle ei ollut mukavaa. Tuntui, että kuulostin heikolta ja epäitsenäiseltä ihmiseltä, joka ei ole oman kotitaloutensa täysivaltainen jäsen. Pelkäsin kirjastonhoitajan ajattelevan, että minulla ei ole omaa rahaa ja että joudun pyytämään poikaystävääni ostamaan minulle kaiken, mitä tarvitsen.

Siinä kohtaa kirjastonhoitaja kysyi, haluaisinko hänen lähettävän minulle postikortin. Hämmennyin ja ilahduin samaan aikaan. Kirjastonhoitaja oli mies ja mietin, yrittikö hän iskeä minua. Vieraassa kulttuurissa on välillä hirveän vaikea tulkita toisen tarkoitusperiä.

Samaan aikaan ele tuntui kuitenkin ystävälliseltä, ja ajattelin sen tarjoavan käytännönläheisen ratkaisun ongelmaan. Tarvitsin minulle kotiin lähetettyä postia, joten lähettäisimme minulle postia. Yksinkertaista.

Kiitin ja tartuin tarjoukseen.

Kirjastonhoitaja otti esiin standardoidun postikorttilomakkeen. Sen nähdessäni vakuutuin siitä, ettei kyse ollut iskuyrityksestä. Oli kenties tavallinen ongelma, ettei ihmisille tullut kotiin postia, ja siihen oli kehitetty tällainen ratkaisu.

Mies painotti, että ennen kortin saapumista minun tulisi varmistaa, että nimeni lukee postilaatikossa. Muuten kirje ei tulisi perille.

Siinä kohtaa tajusin, että voisin hankkia kirjastokortin vasta syksyllä. Nimeni on kirjoitettu vuokrasopimukseen syyskuusta alkaen, eikä vuokraisäntä taatusti suostuisi siihen, että se lukisi sitä ennen ovessa.

Kirjastonhoitaja oli vaikuttanut keskustelumme edetessä koko ajan hämmentyneemmältä, ja hän tuntui putoavan kärryiltä lopullisesti kun yritin selittää, ettemme sittenkään voisi lähettää korttia vielä.

Asiaa ei taatusti auttanut se, että sekosin kiusaannuksissani s-äänteissä ja onnistuin sanomaan, ettei nimeni ole vielä talutushihnassa (leash), kun oli tarkoitus sanoa, ettei se ole vielä vuokrasopimuksessa (lease).

Nyt en siis enää kuulostanut pelkästään epäitsenäiseltä vaan täysin talutusnuorassa olevalta!

Onneksi tässä iässä tajuaa jo, ettei kirjastonhoitaja taatusti muista minua seuraavalla tapaamisella. Poistuin paikalta niin arvokkaasti kuin pystyin ja päätin kielivirheen harmittelemisen sijaan hihitellä sille. Lemmikkikaupasta saisi varmastikin tilattua talutushihnan, jossa olisi lemmikin omistajan nimi ja osoite. En kuitenkaan usko, että se kelpaisi todisteeksi täällä asumisesta sen paremmin kuin vuokrasopimuskaan.

Odotan siis suosiolla syyskuuta, pyydän nimen oveen ja lähetän vaikka itselleni postikortin. Sitten voin marssia kirjastoon kuin paraskin täkäläisen elämän asiantuntija, esittää kaikki vaadittavat liitteet ja pyytää itselleni kirjastokorttia.

Mobiilinetti tekee kodin

Minulla on nyt amerikkalainen kännykkäliittymä. Tuntuu heti paljon enemmän siltä, että asun täällä.

Paikallinen puhelinnumero ei tunnu nykyaikana enää kovin olennaiselta, vaikka toki sitäkin silloin tällöin kysytään. Paljon tärkeämpää on se, että minulla on taas netti käytössäni missä ikinä liikunkin.

Mobiilinetistä on lyhyessä ajassa tullut niin erottamaton osa monen meistä elämää, että sen puuttumisen huomaa koko ajan. Muutos on vähintään yhtä suuri kuin se, minkä kännyköiden yleistyminen aikoinaan aiheutti. Ilman mobiilinettiä asiat täytyy suunnitella tarkemmin ennen liikkeelle lähtöä, kun ei enää voikaan tarkistaa tien päällä asioita googlella tai katsoa reittiopasta. Ilman sitä en ole myöskään voinut olla päivän mittaan Samulin kanssa yhteydessä samalla tavalla, kuin mihin olemme eri mantereilla asuessamme tottuneet. Lisäksi Instagramin kaltaiset palvelut perustuvat täysin siihen ajatukseen, että olemme netissä aina.

Pelasimme eilen puistossa Small World -lautapeliä ja katselimme auringonlaskua. Nyt kun minulla on netti puhelimessa, saatoin ottaa tilanteesta saman tien kuvan Instagramiin.

Kännykkäliittymän valitseminen oli pitkä ja tuskastuttava prosessi. Liittymien hinnoittelu on täällä aivan erilaista kuin Suomessa, ja oli vaikea päästä selvyyteen siitä, mitä kannattaisi valita.

Suomessa olemme tottuneet todelliseen ylellisyyteen, kun kännykkänettiliittymissä on tyypillisesti rajoittamaton netinkäyttöoikeus. Täällä uusien liittymien kuukausimaksuihin sisältyy tavallisesti määrättömästi puheaikaa ja tekstiviestejä mutta vain rajallinen määrä nettiä. Mitä isomman kuukausittaisen nettisaldon haluaa, sitä kalliimpi liittymä on – ja edullisimmillaankin kuukausimaksut ovat monta kymppiä.

Eniten minua ällistytti se, että liittymän hinta on monilla operaattoreilla jaettu kahteen osaan: Siihen osaan, jota kutsutaan liittymämaksuksi, ei sisälly oikeutta käyttää liittymää minkäänlaisella laitteella. Päälle täytyy maksaa tuntuva laitemaksu. Laitemaksun suuruus ei riipu siitä, hankkiiko puhelimen kytkykaupalla operaattorilta vai ostaako sen erikseen muualta.

Vaikea oli käsittää myös sitä, että asiakkaita ei täällä nykyään kannusteta sitoutumaan operaattoriin määräajaksi. Kahden vuoden sopimuksen tehdessään saa kytkykauppapuhelimen todella edullisesti, mutta itse liittymä on niin paljon kalliimpi, että laskua kertyy kahdessa vuodessa enemmän kuin ilman sitoutumista.

Myyjät oli selvästi koulutettu ylipuhumaan kaikki asiakkaat, jotka suunnittelivat kahden vuoden sopimuksen tekemistä, ja vakuuttamaan heidät siitä, että kuukausimaksullinen sopimus ilman sitoumuksia on asiakkaan etu.

Se on ymmärrettävää, sillä liittymät on hinnoiteltu operattorin kannalta järjettömällä tavalla. Asiakkaan kannalta kannattavinta olisi tehdä uutta puhelinta hankkiessa kahden vuoden sopimus ja katkaista se kesken jo parin kuukauden päästä, vaihtaa operaattoria ja ottaa toiselta operaattorilta kuukausimaksullinen liittymä ilman puhelinta. Sitä operaattorit eivät tietenkään halua.

Jäin ihmettelemään sitä, mikä on saanut operaattorit hinnoittelemaan palvelunsa sillä tavalla. Mikäli joku teistä tietää asiasta minua enemmän, kuulisin mielelläni, mistä hinnoittelussa oikein on kyse.

Kun kaikki on vähän erilaista

Tarvitsin opetusvideon, jotta osasin laittaa pyykinpesuainetta pyykkikoneeseen.

Siihen tiivistyy hyvin se, miksi olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja saanut aikaan vähemmän kuin yleensä: Aivan kaikki on täällä vähän erilaista. Ei kovin paljon mútta kuitenkin sen verran, että mikään ei mene rutiinilla.

Pyykinpesukoneessa ei ole peruainelokeroa. Se on kai täällä kohtalaisen tavallista. Samuli kertoi päätelleensä, että kone kuuluu käynnistää ennen kuin laittaa vaatteet koneeseen. Päältä ladattava kone alkaa käynnistyksen jälkeen hitaasti täyttyä vedellä, minkä jälkeen sekaan voi laittaa vaatteet ja pyykinpesuaineen.

En ollut vakuuttunut. Tuntui hulluudelta katsella käynnissä olevaa pyykkikonetta avoimesta luukusta. Pelkäsin, että se alkaisi pyöriä ennen kuin ehtisin sulkea luukun ja vedet ja vaatteet lentäisivät ympäri kellaria.

Pyykinpesuainevalmistajan opetusvideolla kuitenkin vakuutettiin, että juuri näin on tarkoitus toimia. Kone käynnistetään ja rummun annetaan täyttyä puolittain vedellä. Sitten lisätään pyykinpesuaine, joka sekoittuu rumpuun yhä tulevan virtauksen voimasta veteen hyvin. Lopuksi asetellaan rumpuun vaatteet.

Tein ohjeen mukaan. Asettelin vaatteet rumpuun huolella, sillä Samuli oli varoittanut, että painon jakautuminen epätasaisesti saisi koko koneen pomppimaan, enkä halunnut nähdä amerikkalaisen pyykinpesukoneen hyppivän kiukkuisena tasajalkaa. Samalla stressasin siitä, olinko liian hidas ja ehtisikö rumpu alkaa pyöriä ennen kuin olisin valmis.

Voitin kilpajuoksun aikaa vastaan. Helpottuneena suljin luukun ja lähdin yläkertaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että pesupallo olisi kätevä. Muistan lapsuudestani pesupallojen markkinoille tulon, mutta ne menivät pois muodista ennen kuin aloin itse opetella pyykinpesua, joten en ole koskaan tottunut niitä käyttämään. Olin aina ihmetellyt, miksi pesuaine olisi parempi annostella palloon kuin pesuainelokeroon. Nyt luulin keksineeni vastauksen: pallot oli tietysti tarkoitettu näihin primitiivisiin koneisiin, joissa pesuainelokeroa ei ole.

Olin ilmeisesti pahemman kerran väärässä. Yritin etsiä googlella pesupalloteorialleni vahvistusta, mutta löysinkin Australiaan muuttaneen suomalaisen Olli Nevalaisen Melanooma-blogista päinvastaista tietoa. Nevalainen oli lukenut pesupallojen syntyhistoriaa kertovan artikkelin, jonka mukaan ne kehitettiin nimenomaan Euroopan markkinoille.

Amerikkalaiset pesuaineet eivät kuulemma sekoittuneet veteen tasaisesti, kun niitä annosteli pesuainelokeron kautta, ja pesupallon oli tarkoitus saada sivusta ladattava kone käyttäytymään enemmän päältä ladattavan tavoin, jotta amerikkalaista pyykinpesuainetta voitaisiin myydä Euroopassa sellaisenaan.

Se siitä ideasta. Sivusta ladattavaan koneeseen tarkoitettu pesupallo ei päältä ladattavassa koneessa välttämättä edes kallistuisi riittävästi valuttaakseen kaiken pesuaineen rumpuun, eikä pesuaine varmasti leviäisi veteen yhtä tasaisesti kuin ennen vaatteita lisättynä.

Minun on varmaan parasta vain alistua noudattamaan opetusvideon amerikkalaisen kotirouvan ohjeita ja totuttava seisomaan koneen vieressä kyttäämässä oikeaa hetkeä täyttää se.

Seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla käyttää myös huuhteluainetta. Siitä tuleekin sitten aivan uusi seikkailu.

Odottamista ja odottamatonta

Sana viisumihaastattelu sai minut kuvittelemaan ison, tyhjän salin, jossa kolme tiukkailmeistä virkailijaa istuisi pöydän takana tenttaamassa minua ja itseni seisomaan pöydän eteen. Sitten otin mielikuvituksesta järjellä niskalenkin ja päädyin ajattelemaan pankkineuvojan työhuonetta muistuttavaa lasikoppia, jossa minäkin saisin istua ja kysymyksiä esittäisi vain yksi virkailija.

Sain ajan maanantaiaamuksi kello 8.10. Mielikuvaharjoittelin, miten menisin silloin virkailijan työhuoneeseen ja juttelisimme ehkä vartin tai kaksikymmentä minuuttia. Hän kyselisi aikeistani kuin suojeleva isä, jolta sulhasehdokas on pyytänyt tyttären kättä.

Todellisuus oli toisenlainen.

Lähetystön portilla oli monta ihmistä jo ennen aamukahdeksaa. Osalla oli minun laillani aika 8.10, osalla vasta 8.30. Saimme ilmoittautua ovenvartijalle ja antaa hänelle passimme, mutta sen jälkeen emme voineet muuta kuin odotella ulkona. Onneksi oli aurinkoinen aamu.

Olin pukeutunut viisumihaastattelua varten tummaan housupukuun. Moni muu näytti tulleen haastatteluun t-paidassa ja farkuissa tai jopa shortseissa, mutta minulla oli rauhallisempi olo muodollisemmassa asussa.

Kelloni näytti jo kymmentä yli, mutta ketään ei vieläkään ollut päästetty sisään. Lopulta turvatarkastus avattiin. Meidät kutsuttin ovesta yksi kerrallaan, ja sekä tavarat että meidät läpivalaistiin kuin lentokentällä. Luulin pääseväni sen jälkeen virkailijan luo, mutta sisään pääseminen merkitsikin vain, että oli tullut aika odottaa lisää.

Luottamukselliset lasikoppikeskustelut sai unohtaa saman tien. Meidät kutsuttiin yksi kerrallaan luukulle kolme. Luukulla käytävä keskustelu kuului osittain odotushuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin ihmisiä alettiin kutsua myös luukulle kaksi – samoja ihmisiä, jotka oli aiemmin kutsuttu kolmoselle. Amerikkalaiset eivät kai ole kuulleet yhden luukun periaatteesta.

Luukun kolme virkailija otti vastaan hakemuspaperit. Osan vaadituista liitteistä hän antoi heti takaisin. Vain tärkeimmät paperit pääsivät seuraavaan vaiheeseen.

Sitten sain odottaa lisää. Samassa huoneessa luukkujen kanssa oli kuuden tuolin odotustila, jossa istuessa kuuli selvästi kaikki luukuilla käytävät keskustelut.

Hermostuneena odottaminen ei koskaan ole mukavaa, mutta pakotin itseni ajattelemaan mukavia asioita ja pysymään tyynen rauhallisena. Tämä ei olisi vielä mitään. Pahinta olisi odottaa viikko tai jopa kymmenen päivää, että passini saapuisi lähipostiini ja saisin tietää, olisiko viisumi myönnetty.

Luukun kaksi virkailija otti sormenjälkeni. Hän varmisti, etten aio tehdä töitä amerikkalaisille yrityksille. Vakuutin, että aion kirjoittaa suomenkielisiä juttuja suomalaisille mediataloille. Siihen kysymykset siltä erää loppuivatkin.

Istuin odottamaan luukkua yksi. Sitä ei ollut vielä avattu.

Aiempia luukkuja olivat miehittäneet suomalaiset virkailijat, jotka puhuivat meille suomalaishakijoille suomea, mutta ykkösluukulla keskustelut käytiin amerikanenglanniksi. Minulle ei selvinnyt, kenen kanssa puhuin, mutta kyseessä oli selvästi korkea-arvoisempi henkilö kuin aiemmat. Nyt vaikeat kysymykset varmaan alkaisivat.

Ei sittenkään. Kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastannut lomakkeessa. Niillä ehkä vain testattiin, että olin se, kuka sanoinkin olevani ja muistin, mitä olin aiemmin itsestäni kertonut. Mies halusi tietää, ottaisinko asemapaikakseni jonkin tietyn kaupungin muttei kysynyt, miksi olin valinnut juuri Bostonin.

Kysymykset loppuivat muutaman jälkeen ja mies alkoi selittää, mihin saakka viisumini olisi voimassa. Se tuntui ennenaikaiselta mutta nyökyttelin silti. Saisin kuulemma muuttaa maahan jo kuukautta ennen viisumin alkamispäivää. Nyökyttelin edelleen. Kai nämä asiat piti kertoa jo tässä vaiheessa, vaikka en vielä tiennyt, saisinko koko viisumia.

Sitten mies kuitenkin pudotti päivän uutispommin: ”Viisumihakemus on nyt siis hyväksytty. Saat passisi takaisin postissa muutamassa päivässä.” Hakemus oli hyväksytty saman tien! En joutuisikaan istumaan muurahaispesässä kymmentä päivää!

”Onko se nyt siis varmaa?”, kyselin. ”Voinko kertoa jo kaikille, vai voiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi minua saamasta viisumia?” Kuulemma voisin kertoa koko maailmalle.

En meinannut hymyni takaa nähdä tietä ulos lähetystöstä. Minulla oli viisumi! Enää mikään ei voisi estää minua toteuttamasta unelmaani.

Kun passini muutaman päivän päästä tuli postissa, tuijottelin viisumia pitkän aikaa, hymyilin hömelösti itsekseni ja aloin vähitellen käsittää, että olin todellakin muuttamassa Amerikkaan.

Pesänrakennuspuuhia

Ei ole ihan helppoa rakentaa yhteistä kotia kahdelle aikuiselle ihmiselle, jotka ovat molemmat ehtineet pinttyä omiin tapohinsa. Tehtävää ei helpota se, että aiempien kotiemme välissä on valtameri, emmekä voi vain muuttaa kummankin tavaroita yhteen osoitteeseen.

Toisaalta emme tekisi sitä kuitenkaan. Tavaramme eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

Minun Helsingin-olohuoneessani on vihreät seinät, lämpimän oranssi sohvakalusto ja huonekaluja punertavasta puusta. Samulin sisustuksessa kaikki on mustaa tai valkoista. Minulla on pehmeitä ja pyöreitä muotoja, Samulilla geometrista kulmikkuutta.

Olemme päättäneet kehitellä pidemmän päälle yhteisen sisustustyylin, josta tulee selvästi erilainen kuin kummankaan meistä tämänhetkinen tyyli. Nyt ei kuitenkaan tunnu olevan oikea hetki hankkiutua kummankin huonekaluista eroon ja hankkia kokonaan uusia. Tarkoituksemme on asua Bostonissa puolitoista vuotta ja muuttaa sitten pysyvämmin Suomeen. Siihen saakka Samulin nykyiset huonekalut saavat toimia yhteisen sisutuksemme pohjana.

Kuten kuka tahansa suomalainen nuoripari, aloitimme pesänrakennuksen Ikeasta.

Vaikka haluankin täällä asuessani keskittyä tutustumaan täkäläiseen kulttuuriin, oli ihanaa päästä hetkeksi maaperälle, joka oli yhtä tuttu molemmille. Minulle on raskasta olla koko ajan meistä kahdesta se, joka tietää uuden kotimaan asioista vähemmän kuin toinen. Se vaikeuttaa tasa-arvoista keskustelua yhteisistä asioista, joka on meille molemmille hyvin tärkeää.

Ikeassa olimme tasa-arvoisia. Kumpikin osasi lukea esittelyhuonekaluista lokerokoodit, tunsi myynnissä olevat tavarat, suunnisti tottuneesti osastolta toiselle. Minun ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä, Samulin ei tarvinnut selittää.

Emme saaneet läheskään kaikkea haluamaamme, mutta yksi tärkeä asia edistyi. Hankimme uuden lipaston, jotta säilytystila riittää molempien vaatteille ja saan tavarani pois matkalaukusta. Se on iso askel kohti yhteistä kotia.

Myös Ikea-ostosten kokoaminen sujui yhdessä mukavasti, kun kumpikin tiesi, miten toimia.

Astetta eksoottisempi kokemus oli yrittää hankkia kodin elektroniikkaa Best Buysta, jota Samuli oli kuvannut täkäläiseksi Gigantiksi. Kauppa osoittautui tavallaan Gigantin vastakohdaksi: Gigantissa on iso valikoima tavaraa, mutta myyjää saa kärkkyä kuin korppikotka. Best Buyssä vilisi avuliaita myyjiä kuin muurahaisia, mutta valikoimat olivat surkeat.

Kysyin neuvoa parikymppiseltä miesmyyjältä, joka lähti näyttämään minulle etsimääni osastoa. Huikkasin Samulille suomeksi, mihin olin menossa, ja myyjä huolestui, kun puolisoni ei seurannutkaan minua kuin hai laivaa. ”Ei kai häntä haittaa, että vien sinut kauemmas?”, mies kysyi täysin tosissaan.

Minulle ei selvinnyt, onko täkäläisillä pariskunnilla tapana liikkua yhdessä shoppaillessaan aina kylki kyljessä, vai pelkäsikö myyjä meillä maahanmuuttajilla olevan kummallisia tapoja, jotka hänen tulisi ottaa huomioon.

Seuraavaksi jatkamme ostoksia verkkokaupoissa. Odotan mielenkiinnolla, miten paljon ne eroavat suomalaisista vastaavista.

Yksi kauneimmista lentoreiteistä

Hehkuvan sinisessä vedessä kelluvia jäälauttoja, jäisiä vuoria ja lunta silmänkantamattomiin. Grönlannin eteläkärki oli yksi kauneimmista maisemista, jotka olen koskaan reittilentokoneen ikkunasta nähnyt.

Olin valinnut Iceland Airin siksi, että Islannin kautta kulkeva reitti Helsingistä Bostoniin on suorin ja nopein. Maisemat tulivat kaupan päälle ihanana yllätyksenä. Olin ikkunapaikalla ja Grönlannin yllä paistoi aurinko, mikä sai meren ja jään värit hehkumaan.

Uuden kotikaupunkini pääsin näkemään taivaalta juuri, kun Charles-joki kimalsi laskevan auringon valossa.

Huomenna kaikki alkaa

”Enää yksi yö, niin muutetaan yhteen <3”, kirjoitti Samuli minulle äsken chatissä.

En huomannut viestiä heti, sillä olin juuri sulkemassa kahta isoa matkalaukkuani.

Palkaton vapaani alkaa vasta syyskuussa, mutta huomenna pääsen kuukaudeksi Bostoniin kesälomalle. Olemme Samulin kanssa päättäneet ajatella, että muutan Amerikkaan jo nyt. Jos saamme yhteisen elämän jo nyt kesällä hyvään alkuun, syksyn varsinainen muuttoni tuntuu toivottavasti paljon vähemmän hermostuttavalta.

Se tulisi tarpeeseen, sillä viime aikoina olen hermoillut huomattavan paljon. On vaikea nukkua öisin, kun on vuoronperään innoissaan ja kauhuissaan.

Lennän Iceland Airilla, joka antaa suureksi riemukseni ottaa ruumaan kaksi 23 kilon matkalaukkua ilman lisämaksua. Sen ansiosta saan muutettua kaikki tarvitsemani talvivaatteet uuteen kotiini jo nyt. Yritän viedä nyt mukanani kaiken, mitä uskon tarvitsevani Amerikassa mutta mitä en kaipaa enää elo-syyskuussa Suomessa.

Heti lomani aluksi on luvassa muuttopuuhia: yhteisen kodin laittamista, kännykkäliittymän avaamista, sosiaaliturvatunnuksen hankkimista ja muiden käytännön asioiden hoitamista.

Parin viikon päästä ajatus Bostonissa elämisestä tuntuu toivottavasti jo paljon todellisemmalta.

Minun kaupunkini

Se iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Synnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.

Hyppy tuntemattomaan eli miksi muutan Bostoniin

Olin luvannut itselleni, että vuodesta 2015 tulisi minulle ikimuistoisen onnellinen vuosi. Uudenvuodenyönä pian puolenyön jälkeen sain suudelman mieheltä, jonka vuoksi olen nyt muuttamassa toiselle mantereelle ja viemässä urani aivan uudenlaiseen suuntaan.

Olen pitkään haaveillut kahdesta asiasta: toimittajan työstä ulkomailla ja sitoutumishaluisesta elämänkumppanista, jonka kanssa voisimme yhdessä tehdä elämästä ihanan seikkailun. Alkuvuodesta huomasin olevani yhtäkkiä tilanteessa, jossa voisin saada molemmat – jos vain uskaltaisin heittäytyä täysillä tuntemattomaan.

Sattui nimittäin niin, että vaikka ystäväpariskunnan uudenvuodenjuhlissa Helsingissä tapaamani mies oli laillani syntynyt ja kasvanut Uudellamaalla, hän oli muutamaa vuotta aiemmin muuttanut työn perässä pysyvästi Yhdysvaltoihin. Samuli oli kaikkea, mitä olin kumppanilta toivonut, ja hän ajatteli minusta samoin. Mutta jotta voisimme elää yhdessä, jommankumman olisi pakko muuttaa.

Kummallakin meistä oli senhetkisessä kotikaupungissamme erittäin kiinnostava oman alan työpaikka. Oli selvää, että kumpi hyvänsä meistä muuttaisikin, vastaavanlaista pestiä ei uudelta kotipaikkakunnalta löytyisi.

Toisaalta minulla oli pitkäaikainen ulkomaanhaaveeni ja työnantaja, joka kannustaa työntekijöitään toteuttamaan unelmiaan.

Lopulta päätös oli helppo. Kuinka usein ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tavoitella kahta unelmaansa yhdellä kertaa? Miten sellaiseen tilaisuuteen voisi olla tarttumatta?

Syyskuun alusta alkaen jään virkavapaalle tutusta kuukausipalkkaisesta työstäni. Muutan pois synnyinkaupungistani, jossa asuvat rakkaat vanhempani ja kaikki lapsuudenystäväni. Ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaksi toimittajaksi ja yritän kaupata osaamistani juttu kerrallaan. Muutan kaupunkiin, josta tunnen entuudestaan vain yhden ihmisen: miehen, jonka olen tavannut kasvokkain vasta neljä kertaa, mutta joka lupasi jo ensimmäisen kerran jälkeen viettää kanssani loppuelämänsä.

Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta en tavoittele elämässä sitä, etten pelkäisi mitään, vaan sitä, että tekisin asioita peloistani huolimatta silloin, kun jokin on pelkojen voittamisen arvoista.

Tämä on.

Minä ja Samuli toisilla treffeillämme Islannissa Gullfossin putouksilla. Ensitapaamisemme jälkeen ehdimme olla samalla mantereella alle vuorokauden, mutta muutaman päivän kiihkeän chattailyn jälkeen päätimme tavata pian uudelleen ja ostimme kahden viikon päähän lennot Islantiin.