Anteeksi, että katosin!

Olen vihdoin taas täällä, ja ihan ensimmäiseksi haluaisin pyytää kaikilta teiltä lukijoilta anteeksi äkillistä katoamistani täältä blogista ja yli vuoden mittaiseksi venynyttä blogitaukoa ilman ennakkovaroitusta. Toivottavasti en huolestuttanut teitä! Huoleen ei ole syytä, vaikka kuluneet 14 kuukautta olivatkin minulle äärimmäisen kuormittavia niin hyvässä kuin pahassakin.

Lakkasin bloggaamasta siinä vaiheessa, kun kaksosemme syntyivät odottamatta yhdeksän viikkoa etuajassa kaksikiloisina keskosina. Joulu-tammikuu 2018-2019 kului keskossairaalassa aikamoisessa shokkitilassa. Emme pitkään aikaan kertoneet poikamme ja tyttäremme syntymästä kuin kaikkein lähimmille. Minusta tuntui, etten kestäisi onnitteluja ennen kuin tietäisimme enemmän siitä, jäisikö lapsillemme keskosuudesta pysyviä terveyshaittoja. Luojan kiitos he olivat ja ovat kuitenkin terveitä, ja heidän kehityksensä on edennyt normaalisti. Meillä asuu nyt kaksi uteliasta, iloista ja sosiaalista taaperoa.

Kaksosvauva-arjen keskellä aloimme valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Oli haikeaa lähteä Bostonista, mutta varsinkin minä koin voimakkaasti, että tarvitsisimme tässä uudessa elämäntilanteessa kaiken sen avun, jota voisimme Suomessa perheiltämme saada. Lisäksi minulle oli tärkeää, että lapseni saisivat kasvaa lähellä vanhempiani ja Samulin puolen sukulaisiaan.

Muutto oli sanalla sanoen hirveä. Meillä oli Bostonissa hyvin ohuet tukiverkostot, emmekä osanneet pyytää ketään vahtimaan lapsia, jotta saisimme pakattua. Pakkasimme tavaroitamme öisin; päivisin Samuli kävi töissä ja minä olin yksin kahden vauvan kanssa.

Jouduimme luopumaan isosta osasta tavaroitamme, ja koska en halunnut heittää hyvää tavaraa pois, etsimme kaiken muun keskellä uutta kotia huonekaluillemme ja muille käyttötavaroille. Olimme onneksi muuttamassa pois jätteidenkeräysaamua edeltävänä iltana, mikä merkitsi, että saisimme lähtiessämme kasata kadun varteen kaikki tavarat, jotka yhä etsivät uutta kotia. Ohikulkijat saisivat poimia siitä mukaansa kaiken haluamansa, ja loput veisi seuraavana aamuna jäteauto.

Lähtöpäivänämme Bostoniin iski myrsky, ja satoi niin rankasti, että kadunvarteen kantamamme tavarat huuhtoutuivat pois. Tulvavesi vei jopa aika painavia esineitä kuten Ikean kenkähyllyjä. Myrsky sekoitti luonnollisestikin myös lentoliikenteen. Viime hetken järjestelyihin kotona meni odotettua enemmän aikaa, ja pääsimme lentokentälle vasta kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Kenttä oli kuitenkin täydessä kaaoksessa, ja näytti jo siltä, ettei meillä olisi toivoakaan ehtiä koneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin etuilemaan niin, että ehdimme juosta portille viime hetkellä – vain kuullaksemme, että lentomme oli tuntuvasti myöhässä.

Meillä oli vaihto Lontoon Gatwickissä, ja koska lentomme oli lähtenyt myöhässä, olimme luonnollisestikin vaarassa myöhästyä myös jatkolennoltamme. Koneemme saapui aivan eri puolelle lentokenttää kuin mistä jatkolentomme oli lähdössä, eikä Norwegianin henkilökunta osannut tehdä hyväksemme muuta kuin kehottaa meitä juoksemaan. Lastenrattaamme oli pantu ruumaan vasta lennon lähtöportilla, jotta saisimme ne käyttöömme lentoa vaihtaessamme, mutta Gatwickissä saimme kuulla, ettei kyseisellä lentokentällä anneta matkustajille lastenrattaita saapumisportilla. Kukaan ei edes osannut kertoa, olivatko rattaat tallessa.

Meillä olisi ollut vauvoillemme myös kantoreput, mutta emme kaikessa kiireessä uskaltaneet käyttää aikaa siihen, että olisimme kiinnitelleet kaikki niiden hihnat ympärillemme. Niinpä otimme kumpikin yhden vauvan syliin ja juoksimme kieli vyön alla isolla lentokentällä käsimatkatavaroita mukanamme raahaten. Osa tavaroista oli viime hetken hädässä huonosti pakattu, ja kaiken huipuksi pyörillä kulkevasta laukustani alkoivat saumat rakoilla, ja tavarani olivat kaiken aikaa vaarassa pudota. Käsivoimani olivat vähällä loppua kesken ja pelkäsin koko ajan pudottavani poikamme. Emme kuitenkaan voineet lakata juoksemasta. Jos myöhästyisimme lennolta, joutuisimme jäämään yöksi Gatwickiin, ja se ajatus tuntui kaiken jälkeen kestämättömältä.

Pääsimme kuin pääsimmekin jatkolentomme lähtöportille ennen kuin se suljettiin. Meitä oli selvästikin jääty odottamaan. Portilla kuulimme, että kaikki matkatavaramme olivat kadoksissa, mukaan lukien lastenistuimet, joissa lasten oli ollut tarkoitus istua autossa kotimatkalla Helsinkiin saavuttuamme. Ehdin ennen lennon lähtöä lähettää asiasta tekstiviestin isälleni ja pyytää, että vanhempani ja Samulin perhe miettisivät yhdessä, miten lapset saataisiin kuljetettua lentokentältä. He ehtivät vuokrata meille istuimet sillä välin, kun lensimme Lontoosta Helsinkiin.

Matkatavaramme olivat kateissa useita päiviä, ja jouduimme aloittamaan uuden elämämme Suomessa ilman kaikkia niitä välttämättömiksi katsomiamme tavaroita, joilla olimme laskeneet selviävämme siihen saakka, että merikonttimme saapuisi. Meillä ei ollut lapsille sänkyjä eikä edes tuttipulloja. Lastenrattaamme olivat yllättäen kuitenkin saapuneet Helsinki-Vantaalle samalla lennolla kuin mekin, joten saimme sentään jotain hyötyä siitä, että olimme antaneet ne ruumaan vasta lähtöportilla. Onneksi olimme nyt kuitenkin perheittemme parissa, ja heidän avullaan selvisimme uuden elämämme tylystä alusta.

Vauvamme olivat sairaalasta kotiutumisen jälkeen nukkuneet huonosti, enkä saanut öisin juurikaan unta, kun he heräilivät jatkuvasti. Kukaan muu kuin äiti ei heille yöllä kelvannut; molemmat halusivat syliin imetettäväksi ja suuttuivat, jos Samuli yritti tulla lohduttelemaan.

Olimme muuttaneet Suomeen kesä-heinäkuun vaihteessa. Olimme ehtineet olla täällä alle kaksi kuukautta, kun rakas isäni täysin yllättäen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.

Joulukuun puoliväliin saakka olin aikamoisessa sumussa. Vauvat eivät edelleenkään nukkuneet. Surutyöhön tai ylipäätään arjesta selviytymiseen oli erittäin vähän voimavaroja. Onneksi lapsemme olivat tuolloinkin aivan ihania, kuplivan iloisia ja hellän rakastavia, ja heidän ja muiden läheisten avulla selvisin päivästä toiseen. Myös hyvinvointivaltio tuli avuksi: saimme kotikunnastamme Espoosta lastenhoitoapua, jonka ansiosta sain kahdesti viikossa muutaman tunnin lepoa.

Joulukuun puolivälissä hyvinvointivaltio auttoi meitä lisää: lapset pääsivät kolmeksi yöksi Tammisaaren sairaalaunikouluun. Siellä tehtiin ihmeitä, ja lapset oppivat menemään ajoissa nukkumaan ja nukkumaan itsenäisesti läpi yön. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen saatoin nukkua keskeytyksettä illasta aamuun. Lisäksi minulla oli iltaisin omaa aikaa, kun molemmat lapset nukahtivat jo kahdeksalta sen sijaan, että tyttäremme olisi aikaisempaan tapaansa valvonut puoleen yöhön.

Vähitellen aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni, ja vuoden vaihtuessani osasin jo odottaa innolla vuotta 2020. Toistaiseksi vaikuttaa, että vaikka kaipaankin toki isääni edelleen syvästi, tästä vuodesta on tulossa ihana, onnentäyteinen vuoksi.

Koska vuodatin jo pitkästi, kerron tämän vuoden uusista tuulista lisää erillisessä postauksessa lähipäivinä.

Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman monet teistä lukijoista ja ymmärrette tämän luettuanne, miksi minulla ei koko viime vuonna riittänyt voimavaroja edes yhteen blogikirjoitukseen.