Presidentin virkaanastujaisseremonia

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaisiin osallistuminen vaatii todellista omistautumista.

Ensin kansalaiset kärttävät lippuja oman osavaltionsa senaattorilta tai kongressiedustajalta. Sitten he hankkivat itselleen majoituksen kaupungista, jonka hotellit ovat yhdeksänkertaistaneet hintansa tapahtuman kunniaksi. He matkustavat pääkaupunkiin.

Virkaanastujaispäivän aamuna he heräävät keskellä yötä ja matkustavat julkisilla kulkuvälineillä – jotka ovat monelle autoilua rakastavalle amerikkalaisille kauhistus – keskustaan jonottamaan lippuaan vastaavalle portille.

Jos heillä ei ole lippua, he heräävät vähintään yhtä aikaisin saadakseen hyvän paikan National Mall -puistosta. Siellä seremoniaa voi seurata liputta jättinäytöiltä.

Portit avataan aamukuudelta – tai kenties puoli seitsemältä, kuten portti, jolla itse jonotin. Seuraa turvatarkastus.

Fiksuimmat ovat ottaneet eväät mukaan, mutta jos he eivät ole lukeneet ohjeita tarkasti, luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä. Kokonaiset hedelmät takavarikoidaan, jotta kukaan ei heittäisi niitä presidenttiä päin.

Turvatarkastuksen jälkeen virkaanastujaisvieraat joutuvat vielä kävelemään. Turvallisuussyistä portit ovat usean korttelin päässä Yhdysvaltojen eduskuntatalosta Capitolista, jonka edustalla seremonia pidetään.

Onnekkaimmilla on istumapaikkalippu. Loput ohjataan seisomakarsinoihin.

Sitten odotellaan talvisäässä. Vaikka Washington DC:n talvet eivät ole läheskään yhtä kylmät kuin Suomen, tammikuu on sielläkin kylmin kuukausi. Lämpöasteita on todennäköisesti muutama. Koko päivän saattaa sataa.

Vieraille ei ole minkäänlaista katosta.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään. Jättinäytöillä pyörii videoita, joissa kerrotaan muun muassa virkaanastujaisten historiasta.

Itse seremonia kestää pari tuntia. Ohjelmassa on musiikkiesityksiä ja poliitikkojen puheita. Entiset presidentit puolisoineen saapuvat paikalle seremoniallisesti kuin Linnan juhlien kättelyyn.

Tapahtuma huipentuu virkavalan vannomiseen ja uuden presidentin puheeseen.

Kansallislaulun jälkeen kaikki on yhtäkkiä ohi.

Rakastan sitä, että pääsen työni ansiosta olemaan läsnä historiallisina hetkinä. Virkaanastujaiset eivät kuitenkaan olleet työpäivänä helpoimmasta päästä.

Olin saanut tietää vasta viime tipassa, että ylipäänsä saisin lipun tilaisuuteen, enkä ollut edes saanut auki minulle niin ikään viime tipassa lähetettyä tiedostoa, jossa annettiin ohjeita osallistujille. Tajusin vasta karsinassani, että tapahtumassa ei tietenkään myytäisi minkäänlaista ruokaa.

Työmatkaan valmistautuessani olin luullut olevani liputtoman kansan seassa puistossa. Siellä olisi ollut ruokakojuja. Lipun saatuani en enää muistanut ajatella uusiksi ruokahuoltoani.

Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä asialle enää mitään.

En ollut syönyt tai juonut aamulla mitään. Luvassa oli pitkä päivä.

Sääennuste oli uhkaillut sadekuuroilla, ja lämpötila oli vain muutamia asteita nollan yläpuolella. Olin pukeutunut lukuisiin lämpimiin kerroksiin, joista päällimmäiset pitivät vettä.

Olin aikonut pakata mukaan myös muovipussin, jolla voisin tarvittaessa suojata tietokoneen ja kameran – mutta se oli kaikessa kiireessä unohtunut.

Onneksi sadekuurot jäivät lopulta vähäisiksi. Muovipussissa olevalla tietokoneella olisi aika vaikea kirjoittaa.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Monet heistä olivat uuden presidentin ihailijoita, mutta muutamalle tärkeintä oli itse seremonian näkeminen riippumatta siitä, kuka virkavalan vannoisi.

Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että maan historiassa ei ole vallankaappauksia tai diktaattoreita. Valta on aina vaihtunut rauhanomaisesti, vaikka se on kaksipuoluejärjestelmässä usein merkinnyt vallan luovuttamista oppositiopuolueelle, joiden arvot poikkeavat omista merkittävästi.

Vaikka olen syntynyt Kekkosen aikana, huomasin amerikkalaista vallanvaihtohehkutusta kuunnellessani pitäneeni itsestäänselvyytenä, että länsimaisissa demokratioissa valta vaihtuu säännöllisin väliajoin ja rauhanomaisesti. Sydämeni ei ole koskaan pakahtunut ylpeydestä, kun suomalainen presidentti tai pääministeri on vaalien jälkeen sallinut vallan siirtyä toisen puolueen edustajalle.

Osin kyse on varmastikin siitä, että suomalaisessa monipuoluejärjestelmässä vallanvaihdokset eivät yleensä ole yhtä dramaattisia kuin amerikkalaisessa, jyrkästi kahtia jakaantuneessa kaksipuoluemaailmassa. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että amerikkalaiset ovat todella hyviä luomaan historialliselta tuntuvia hetkiä.

Täällä osataan pitää ikimuistoisia poliittisia puheita ja alleviivata hetkien tärkeyttä seremonioin. Täällä osataan tempautua mukaan tunnelmaan ja kokea kollektiivista hurmosta.

Se on yksi suosikkiasioistani amerikkalaisessa kulttuurissa, ja oli hienoa päästä näkemään vallan vaihtumisen seremonia.

Paikan päällä olemisessa ehdottomasti tärkeintä oli tunnelma. Vaikka minulla oli parempi paikka kuin monilla virkaanastujaisvierailla, näkymä kotisohvalta televisiosta olisi ollut parempi kuin paikan päältä, jossa saatoin katsella joko kaukana lavalla näkyviä minihahmoja tai puun taakse jäävää jättiruutua.

Kun kansallislaulu oli laulettu, penkkirivit ympärilläni tyhjenivät nopeasti. Itse en kuitenkaan voinut lähteä.

Juttu täytyi kirjoittaa loppuun ja lähettää kiireesti Helsinkiin.

Kun väki kaikkosi ympäriltäni, kännykkäni alkoi taas saada yhteyden nettiin. Naputin tekstiä valmiiksi niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka puolilta päin alkanut seremonia oli vasta juuri päättynyt, aikaeron vuoksi Suomessa oli jo ilta.

Muutama kappale puuttui vielä, kun vartijan ääni katkaisi ensimmäisen kerran keskittymiseni.

”Ma’am, ma’am, teidän täytyy lähteä”, nainen komensi sillä amerikkalaisten turvatyöntekijöiden päättäväisen kohteliaalla vakionuotilla, joka on tullut työssäni minulle aivan liian tutuksi.

Kun lause alkaa ”ma’am”, olen yleensä aina tehnyt jotain kiellettyä.

Ensimmäisen ”ma’amin” kohdalla on useimmiten kuitenkin vielä vähän pelivaraa.

Pahoittelin vuolaasti ja selitin vetoavalla äänellä olevani toimittaja, jolla on deadline vartin sisällä, ja että minun olisi pakko lähettää juttuni ennen kuin lähtisin kävelemään turva-aitojen ulkopuolelle.

Jatkoin kirjoittamista.

”Ma’am! Meidän täytyy tyhjentää tämä tila.”

Sinnittelin paikoillani kunnes sain jutun lähetettyä ja lähdin sitten äkkiä kohti uloskäyntiä.

Oli aika saada ruokaa ja lämmintä juomaa.

Myöhemmän kirjoitukseni presidentin virkaanastujaistanssiaisista voit lukea täältä.