Amerikkalaiset häät

Viime viikonloppuna pääsimme juhlimaan täkäläisten ystäviemme Annan ja Kevinin häitä. Olin juhlista todella innoissani.

Olen aina rakastanut häitä. Minusta on hirveän mielenkiintoista päästä näkemään, miten kukin hääpari tekee juhlista juuri itsensä näköiset, ja miten tutut perinteet saavat joka kerta hieman eri muodon.

Tällä kertaa olin aivan erityisen utelias, koska kyse oli amerikkalaisista häistä, joiden arvelin olevan varsin samanlaiset mutta kuitenkin joillain virkistävillä tavoilla erilaiset kuin suomalaiset häät. En ollut koskaan aikaisemmin ollut muiden kuin suomalaisten pariskuntien häissä.

Lisäksi olimme Samulin kanssa ensimmäistä kertaa häävieraina yhdessä pariskuntana.

Häiden juhliminen on minusta kaikkein ihaninta silloin, kun olen onnellinen omassa parisuhteessani ja saan olla häissä yhdessä rakkaani kanssa. Kun olemme vieläpä kihloissakin, häävieraana olo tarjosi myös mahdollisuuden haaveilla omista häistämme ja etsiä ideoita niitä varten.

En joutunut pettymään. Meillä oli todella hauska ja romanttinen viikonloppu.

Häät olivat merenrantahotellissa Hullissa noin tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Vietimme hotellissa koko viikonlopun.

Juhliminen alkoi jo edellisenä iltana epämuodollisella pitsaillanvietolla hotellin läheltä vuokratussa kunnan kerhotilassa. Se ei kuulemma ole amerikkalaisissa häissä tavallista. Hääpari oli napannut idean ystäviltään, mutta kenenkään muun he eivät tienneet vastaavanlaisia kekkereitä järjestäneen.

Tavallisesti amerikkalaisten häiden aattona järjestetään muodolliset harjoitusillalliset, joita varten hääpari, heidän lähimmät sukulaisensa ja kaasot ja bestmanit pukeutuvat juhlavasti.

Pitsailtaidea oli mielestäni mitä mainioin. Hääpari ei tunnetusti koskaan ehdi jutella vieraittensa kanssa niin paljon kuin haluaisi, ja pitsailta antoi parille mahdollisuuden viettää lisää aikaa läheistensä kanssa. Samalla häävieraat saivat joko nähdä omia läheisiään pidempään tai hankkia uusia ystäviä, joiden kanssa häiden viettäminen olisi hauskempaa.

Me emme tunteneet häistä läheisesti ketään muuta kuin hääparin, vaikkakin minä olin jo tutustunut Annan ystäviin polttareissa ja morsiuskutsuilla. Pitsajuhlissa tapasimme kuitenkin iloksemme pariskunnan, joiden kanssa juttelimme pitkään Annan ja Kevinin Halloween-murhamysteerijuhlissa. Heidän seurassaan oli tälläkin kertaa tosi mukavaa.

Lisäksi pöytäämme istuutuivat toinen Annan morsiusneidoista, jonka kanssa olin lähentynyt polttareissa ja morsiuskutsuilla, ja hänen poikaystävänsä. Heidätkin olimme tavanneet yhdessä Halloweenina.

Jos olisin saanut valita, keiden kanssa pitsaillan viettäisimme, olisin toivonut seuraamme juuri nuo kaksi pariskuntaa. Tuntui hyvältä huomata, että hekin viihtyivät meidän seurassamme.

Häät olivat alkamassa seuraavana päivänä vasta puoli viideltä iltapäivällä. Kaasolla ja hänen puolisollaan oli luonnollisestikin päivä täynnä häävalmisteluja, mutta meillä ja toisella pariskunnalla ei moisia velvoitteita ollut. Sovimme menevämme yhdessä kävelylle hotellin lähellä olevaan luonnonpuistoon World’s Endiin.

Pitsajuhlissa mukavasti alkanut ilta loppui harmillisen lyhyeen, koska hääseurueen piti mennä koristelemaan vihkisalia. Mekin päädyimme lopulta auttamaan urakassa.

Seuraavana päivänä viihdyimme kävelyretkellämme sen verran pitkään, että meille tuli kiire valmistautua häihin. Siinä kohtaa tuntui todella hyvältä, että vihkiminen oli samassa rakennuksessa kuin hotellihuoneemme. Sen ansiosta ehdimme lopulta ongelmitta vihkisaliin ennen tilaisuuden alkua.

Tilaisuus oli uskonnoton, ja se pidettiin yhdessä hotellin juhlatiloista. Olimme pystyttäneet vihkimistä varten huoneeseen ison, valkoisen kaaren, jonka kaltaisia muistan nähneeni tv-sarjojen häissä.

Kun tilaisuus alkoi, juhlayleisön silmien editse eivät kävelleet ainoastaan morsian isänsä kanssa vaan koko hääseurue: morsiamen ja sulhasen vanhemmat, kaasot ja bestmanit. Morsian ja hänen isänsä astelivat vihkikaaren luo viimeisenä.

Huoneesta oli merinäköala, ja meri kimmelsi hääparin takana. Vihittävät eivät seisoneet selin yleisöön vaan sivuttain niin, että he saattoivat katsella toisiaan silmiin ja me vieraat näimme muutakin kuin heidän selkänsä.

Se oli todella paljon mukavampaa kuin katsella pelkästään hääparin selkiä. Mietin kuitenkin, että morsiamen olisi kannattanut seisoa ”sulhasen puolella” salia ja sulhasen ”morsiamen puolella”, koska silloin häävieraat olisivat saaneet katsella itselleen läheisemmän vihittävän kasvoja.

Vihkimisen toimitti Kevinin isä. Olin luullut amerikkalaisten tv-sarjojen perusteella, että läheisen pyytäminen vihkijäksi olisi tavallista kaikkialla tässä maassa, mutta kuulemma se onkin laillista vain joissakin osavaltioissa.

Pidän ajatuksesta, että vihkijä tuntee hääparin läheisesti. Silti minua ei harmita se, ettei meillä ole Samulin kanssa Suomessa mahdollisuutta pyytää jotakuta läheisistämme vihkimään meidät. Koska tapasimme vasta aikuisina, ei ole ketään, joka tuntisi meidät molemmat pitkältä ajalta. Minusta tuntuisi epätasapuoliselta, jos vihkijämme tuntisi yhden meistä selvästi paremmin kuin toisen.

Kaikkein suurin ero Annan ja Kevinin vihkimisen ja kaikkien Suomessa koskaan näkemieni vihkimisten välillä oli huumori. Suomessa niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin vihkimiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä vakavia ja juhlallisia tilaisuuksia. En ollut koskaan ajatellut asiaa ennen kuin näin humoristisen vihkimisen.

Kevinin isän puhe oli täynnä lämmintä huumoria. Sen tyyli muistutti hyvin pitkälle monia suomalaishäissä kuulemiani morsiamen/sulhasen isän/äidin puheita. Anna ja Kevin lukivat ääneen itse kirjoittamansa vihkivalat, joissa oli niissäkin hauskoja kohtia.

Tilaisuudessa luettiin kaksi rakkaudesta kertovaa tekstiä, joista toisen otsikko oli Miten rakastuminen on kuin koiran omistamista. Sen tunnelma oli hieman erilainen kuin luterilaiseen hääperinteeseen kuuluvassa Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille.

Kuten arvata saattaa, vihkiminen huipentui, kun sulhanen ja morsian sanoivat vuoronperään ”I do” ja heidät julistettiin aviopuolisoiksi. Lopussa oli tietenkin suomalaiseenkin hääperinteeseen Amerikasta kantautunut suudelma.

Hääillallinen oli kerrosta ylempänä salissa, jonka merinäköala oli vielä upeampi. Koko hääseurue teki sinne saapuessaan vielä uudestaan näyttävät sisääntulot.

Vihkikaaren luo oli marssittu hartaina, mutta illallissaliin illan päätähdet tulivat tanssien. Kullakin parilla tai seurueella oli oma musiikkinsa, jonka tahdissa he tanssahtelivat sisään. Musiikkina oli eri vuosien listahittejä.

Osa seurueesta innostui esittelemään tanssitaitojaan hyvinkin näyttävästi, osa tyytyi kävelemään maltillisesti keinahdellen.

Hääpari tanssi häätanssinsa heti illan aluksi. Valssilla ei näissä häissä ollut sijaa. Hääpari tanssahteli hitaahkon rakkauslaulun tahtiin ja palasi sen päätyttyä salin reunalle.

Sitten seurasi yllätys: deejii laittoi soimaan rytmikkään kappaleen, jonka tahdissa hääpari tanssi vielä toisen, villimmän tanssin. Sulhanen jopa heilautti takkiaan kaaressa päänsä yläpuolella ja viskasi sen sitten lattialle.

Tämän jälkeen kaikki juhlavieraat kutsuttiin tanssilattialle Maclemoren & Ryan Lewinsin Can’t Hold Usin tahtiin. Juhlakansa biletti villisti, vaikka kukaan tuskin oli ehtinyt nauttia yhtä alkoholiannosta enempää.

Ei liene sattumaa, että suomalaishäissä tanssitaan vasta illallisen jälkeen. En osaa kuvitella, että suomalaiset häävieraat heittäisivät korkkarit kattooon yhden oluen tai viinilasillisen voimin.

Muutaman kappaleen jälkeen oli aika pitää taukoa tanssimisesta ja aloittaa illallinen.

Ruokaa oli aivan valtavasti.

Illallinen oli alkanut cocktailkutsutyyppisellä osuudella, jossa vieraat saivat ottaa vapaasti alkupaloja buffetista. Ihmettelin, miksi buffetin lautaset olivat pienenpieniä leipälautasia, vaikka alkupaloja oli sen seitsemää sorttia. Pöydässä huomasin lukea meille jaetun ruokalistan – ja ymmärsin lautasten koon.

Buffetin cocktailherkut eivät olleetkaan alkupala. Meille oltiin vielä tarjoilemassa pöytiin kolme ruokalajia ja jälkiruoka.

Ensimmäinen ruokalaji oli Uudelle Englannille tyypillinen kermainen simpukkakeitto clam chowder. Sitä seurasi gorgonzolasalaatti. Pääruuaksi olimme häihin ilmoittautuessamme saaneet valita sisäfilepihvin, kanan rintafileen tai kokin kasvisruokaerikoisen.

Lisäksi koko aterian ajan oli tarjolla juustoja sivupöydällä.

Koska Anna rakastaa juustoa, hän ja Kevin olivat päättäneet leikata hääkakun sijaan isoista juustokiekoista koostetun kerros”kakun”. Juustojen leikkaaminen aloitti aterian, ja jättijuustot olivat sen jälkeen vapaasti vieraiden nautittavissa.

Myös hääkakkua oli silti tarjolla. Ja sen kerrokset olivat kaikki eri kakkua! Ihastuimme Samulin kanssa ideaan ja päätimme oitis varastaa sen omiin häihimme.

Kokonaisuudessaan illallisen aikana oli selvästi vähemmän ohjelmaa kuin mihin olen suomalaisissa häissä tottunut.

Morsiamen äiti, isä ja äitipuoli pitivät kukin oman puheensa. Sulhasen isä oli puhunut jo vihkiessään parin ja äiti edellisenä iltana pitsajuhlissa. Lisäksi kuultiin kaason ja bestmanin puhe.

Suomessa olen tottunut siihen, että morsiamella voi olla kaksi, kolme tai vaikka viisi keskenään tasa-arvoista kaasoa. Amerikassa on kuitenkin ilmeisesti tavallisempaa, että vain yksi naisista on kaaso (maid of honour) ja loput morsiusneitoja (bridesmaids).

Itse olen ollut morsiusneitona ainoastaan pikkutyttönä. Täällä muutaman vuoden ikäistä morsiusneitoa kutsutaan kukkaistytöksi (flower girl).

Myös sulhasella oli vain yksi bestman (best man) ja hänen lisäkseen sulhaspoika (groomsman). Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku pyytäisi nyky-Suomessa aikuista ystäväänsä tai sukulaistaan sulhaspojaksi, mutta naimisiin.info-sivuston mukaan http://www.naimisiin.info/html/bestman.html näinkin voitaisiin menetellä.

Suomalaisten ystävieni kaasot ovat yleensä pitäneet puheen yhdessä. Annan ja Kevinin häissä puheen pitivät ainoastaan kaaso ja bestman. Morsiusneidot tai sulhaspoika eivät puhuneet.

Muuta ohjelmaa ei sitten ollutkaan: ei visailua, ei hääleikkejä, ei morsiuskimpun tai sukkanauhan heittoa, ei morsiamenryöstöä.

Morsiuskimpun ja sukkanauhan viskaaminen ovat kuulemma ainakin Annan ystäväpiireissä katoavaa kansanperinnettä: kun juttelimme aiheesta, kukaan ei muistanut nähneensä niitä vuosiin, vaikka kaikki tunsivat käsitteen.

Tanssimista sen sijaan oli runsaasti. Yhdessä vaiheessa iltaa morsian tanssi isänsä kanssa muiden katsellessa. Silloinkaan ei soitettu valssia, vaan tanssi muistutti lähinnä seuratanssirokkia.

Suurin osa tanssimisesta oli yökerhotyyppistä. Tanssilavatunnelma oli näistä juhlista kaukana.

Vieraille oli jaossa varvassandaaleja, jotta naiset voisivat jossain vaiheessa iltaa luopua korkokengistään ja tanssia mukavammin. Morsiamella näin hääpuvun alta vilahtavan korottomat kengät.

Illan päätteeksi oli vielä jatkot hotellin baarissa. Siellä soitti livebändi, mutta ihmiset lähinnä istuskelivat juttelemassa.

Aamulla hääpari otti sviitissään vastaan vieraita jo puoli yhdeksästä alkaen. Tarjolla oli kahvia ja erilaisia kuivakakkuja, mikä ei amerikkalaisittain ollut mitenkään kummallista, koska amerikkalaisen aamupalan tyypilliset ainesosat ovat kahvi, viljatuotteet ja sokeri.

Suurin osa vieraista kävi hyvästelemässä hääparin ennen hotellista lähtöään. Osa meistä viihtyi sviitissä pidempäänkin ja jutteli toisten vieraiden kanssa vielä kerran kaikessa rauhassa.

Kun vastaanotto päättyi, olikin jo aika kirjoittautua ulos hotellista ja lähteä kotimatkalle.

Advertisement