Matka Pennsylvanian murmelikylästä Punxsytawneysta Memphisiin ei onnistunut aivan suorinta linnuntietä.
Punxsytawneyn lähin lentokenttä Du Boisin kylässä ei ymmärrettävästi ole maan suurimpia lentoliikenteen solmukohtia, eikä suoraa lentoa Memphisiin tietenkään ollut tarjolla. Lensin sieltä ensin pienellä potkurikoneella Washington DC:hen, josta matka lopulliseen määräpäähäni kulki vielä Pohjois-Carolinan Charloten kautta.
Vaihtoaikaa Charlotessa oli kaksi tuntia. Mietin kuumeisesti, riittäisikö se pieneen kierrokseen kaupungilla. Pohjois-Carolina on yksi niistä osavaltioista, joihin en todennäköisesti tule matkustaneeksi erikseen, ja minun teki kovasti mieli päästä kartuttamaan osavaltiopistesaldoani.
DC:ssä sain tietää, että lentoaikataulut olivat aivan sekaisin. Charlottea oli piinannut myrsky, jonka vuoksi lennot oli jouduttu välillä keskeyttämään.
Lentoni olisi reilusti myöhässä, jopa niin paljon, etten välttämättä ehtisi sillä jatkolennolleni. Näin kuitenkin nopeasti valonpilkahduksen: edellinen lento oli myös myöhässä, ja jos vain mahtuisin koneeseen, vaihtoaikani Charlotessa olisi jopa pidempi kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Menin heti kyselemään virkailijalta mahdollisuutta päästä aikaisemman koneen kyytiin. Perustelin pyyntöäni sillä, että saattaisin muuten myöhästyä jatkolennoltani. Järkeilin, että lentoyhtiön kannalta tärkeintä olisi minimoida jatkolennoilta myöhästyvien matkustajien määrä.
Aikaisemmalle lennolle mieli kuitenkin moni muukin.
Onneksi minulla oli pelkät käsimatkatavarat. Jos laukkuni olisi ollut ruumassa, minun olisi taatusti haluttu matkaavan sen kanssa samassa koneessa.
Jännitin lähtöportilla. Jos mahtuisin mukaan, ehtisin käydä Charlotessa ja pääsisin silti jatkolennolleni ongelmitta. Jos joutuisin odottamaan omaa lentoani, Charlotessa käyminen jäisi haaveeksi ja aikani Memphisissä saattaisi lyhentyä olennaisesti.
Virkailija alkoi jakaa koneeseennousukortteja matkustajille, jotka olivat mahtuneet mukaan. Nimi toisensa jälkeen luettiin, eikä yksikään niistä ollut minun. Korttipino virkailijan kädessä hupeni, kunnes enää yksi kortti oli jäljellä.
Se oli minun!
Tanssahtelin portilla pienen voitontanssin kanssamatkustajien huvittuneisuudesta piittaamatta.
Kapteeni teki parhaansa saadakseen koneen perille etuajassa hyvittääkseen myöhäistä lähtöä. Hän onnistuikin, ja hihkuin mielessäni riemusta: seuraavaan lentooni olisi vielä melkein neljä tuntia!
Sitten tuli kuitenkin uusi takaisku: Myrskyn sekoittamalla kentällä ei ollut vapaana ainuttakaan lähtöporttia. Jouduimme odottamaan 45 minuuttia ennen kuin pääsimme koneesta.
Laskin ehtiväni silti hetkeksi kaupungille. Charlotten lentokenttä on onneksi vain noin vartin ajomatkan päässä keskustasta.
Charlotte vaikutti hauskalta kaupungilta. Keskustan pääkadulla oli monennäköisiä patsaita, ja Wells Fargo -pankin näyteikkunassa saattoi ihailla vanhan ajan postivaunuja.
Vaikka vierailuni oli lyhyt, se oli paljon antoisampi kuin metromatkani Marylandiin, sillä ehdin nähdä monta näkemisen arvoista asiaa.
Kovin paljon tekemistä Charlotessa ei ainakaan minulle silti olisi, joten minua ei jäänyt harmittamaan, etten ehtinyt olla kaupungissa pidempään.
Vierailun nautintoa lisäsi varmasti se, että sen toteutuminen oli tuurista kiinni. Viimeisenä onnekkaana koneeseen pääseminen sai Charloten tuntumaan arpajaispalkinnolta, jonka onnekas voittaja olin.
Amerikkaa ymmärtämässä 