Odottamista ja odottamatonta

Sana viisumihaastattelu sai minut kuvittelemaan ison, tyhjän salin, jossa kolme tiukkailmeistä virkailijaa istuisi pöydän takana tenttaamassa minua ja itseni seisomaan pöydän eteen. Sitten otin mielikuvituksesta järjellä niskalenkin ja päädyin ajattelemaan pankkineuvojan työhuonetta muistuttavaa lasikoppia, jossa minäkin saisin istua ja kysymyksiä esittäisi vain yksi virkailija.

Sain ajan maanantaiaamuksi kello 8.10. Mielikuvaharjoittelin, miten menisin silloin virkailijan työhuoneeseen ja juttelisimme ehkä vartin tai kaksikymmentä minuuttia. Hän kyselisi aikeistani kuin suojeleva isä, jolta sulhasehdokas on pyytänyt tyttären kättä.

Todellisuus oli toisenlainen.

Lähetystön portilla oli monta ihmistä jo ennen aamukahdeksaa. Osalla oli minun laillani aika 8.10, osalla vasta 8.30. Saimme ilmoittautua ovenvartijalle ja antaa hänelle passimme, mutta sen jälkeen emme voineet muuta kuin odotella ulkona. Onneksi oli aurinkoinen aamu.

On my way to US visa interview in Kaivopuisto, Helsinki, Finland

Olin pukeutunut viisumihaastattelua varten tummaan housupukuun. Moni muu näytti tulleen haastatteluun t-paidassa ja farkuissa tai jopa shortseissa, mutta minulla oli rauhallisempi olo muodollisemmassa asussa.

Kelloni näytti jo kymmentä yli, mutta ketään ei vieläkään ollut päästetty sisään. Lopulta turvatarkastus avattiin. Meidät kutsuttin ovesta yksi kerrallaan, ja sekä tavarat että meidät läpivalaistiin kuin lentokentällä. Luulin pääseväni sen jälkeen virkailijan luo, mutta sisään pääseminen merkitsikin vain, että oli tullut aika odottaa lisää.

Luottamukselliset lasikoppikeskustelut sai unohtaa saman tien. Meidät kutsuttiin yksi kerrallaan luukulle kolme. Luukulla käytävä keskustelu kuului osittain odotushuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin ihmisiä alettiin kutsua myös luukulle kaksi – samoja ihmisiä, jotka oli aiemmin kutsuttu kolmoselle. Amerikkalaiset eivät kai ole kuulleet yhden luukun periaatteesta.

Luukun kolme virkailija otti vastaan hakemuspaperit. Osan vaadituista liitteistä hän antoi heti takaisin. Vain tärkeimmät paperit pääsivät seuraavaan vaiheeseen.

Sitten sain odottaa lisää. Samassa huoneessa luukkujen kanssa oli kuuden tuolin odotustila, jossa istuessa kuuli selvästi kaikki luukuilla käytävät keskustelut.

Hermostuneena odottaminen ei koskaan ole mukavaa, mutta pakotin itseni ajattelemaan mukavia asioita ja pysymään tyynen rauhallisena. Tämä ei olisi vielä mitään. Pahinta olisi odottaa viikko tai jopa kymmenen päivää, että passini saapuisi lähipostiini ja saisin tietää, olisiko viisumi myönnetty.

Luukun kaksi virkailija otti sormenjälkeni. Hän varmisti, etten aio tehdä töitä amerikkalaisille yrityksille. Vakuutin, että aion kirjoittaa suomenkielisiä juttuja suomalaisille mediataloille. Siihen kysymykset siltä erää loppuivatkin.

Istuin odottamaan luukkua yksi. Sitä ei ollut vielä avattu.

Aiempia luukkuja olivat miehittäneet suomalaiset virkailijat, jotka puhuivat meille suomalaishakijoille suomea, mutta ykkösluukulla keskustelut käytiin amerikanenglanniksi. Minulle ei selvinnyt, kenen kanssa puhuin, mutta kyseessä oli selvästi korkea-arvoisempi henkilö kuin aiemmat. Nyt vaikeat kysymykset varmaan alkaisivat.

Ei sittenkään. Kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastannut lomakkeessa. Niillä ehkä vain testattiin, että olin se, kuka sanoinkin olevani ja muistin, mitä olin aiemmin itsestäni kertonut. Mies halusi tietää, ottaisinko asemapaikakseni jonkin tietyn kaupungin muttei kysynyt, miksi olin valinnut juuri Bostonin.

Kysymykset loppuivat muutaman jälkeen ja mies alkoi selittää, mihin saakka viisumini olisi voimassa. Se tuntui ennenaikaiselta mutta nyökyttelin silti. Saisin kuulemma muuttaa maahan jo kuukautta ennen viisumin alkamispäivää. Nyökyttelin edelleen. Kai nämä asiat piti kertoa jo tässä vaiheessa, vaikka en vielä tiennyt, saisinko koko viisumia.

Sitten mies kuitenkin pudotti päivän uutispommin: ”Viisumihakemus on nyt siis hyväksytty. Saat passisi takaisin postissa muutamassa päivässä.” Hakemus oli hyväksytty saman tien! En joutuisikaan istumaan muurahaispesässä kymmentä päivää!

”Onko se nyt siis varmaa?”, kyselin. ”Voinko kertoa jo kaikille, vai voiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi minua saamasta viisumia?” Kuulemma voisin kertoa koko maailmalle.

En meinannut hymyni takaa nähdä tietä ulos lähetystöstä. Minulla oli viisumi! Enää mikään ei voisi estää minua toteuttamasta unelmaani.

US journalist and media visa Yhdysvallat USA journalistiviisumi viisumi

Kun passini muutaman päivän päästä tuli postissa, tuijottelin viisumia pitkän aikaa, hymyilin hömelösti itsekseni ja aloin vähitellen käsittää, että olin todellakin muuttamassa Amerikkaan.

Mainokset

One thought on “Odottamista ja odottamatonta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s